"Äitini mietti mitä hän oli tehnyt väärin, kun minulla oli paha olla. Todellisuudessa kukaan ei olisi voinut siinä tilanteessa tehdä mitään. "
"Lapsuuteni oli onnellinen ja perhekeskeinen. Olen idyllisestä perheestä, ja minulla on aina ollut paljon kavereita. Olen aina ollut aktiivinen ja harrastanut paljon, muun muassa yleisurheilua, tanssia, teatteria ja kokeillut monipuolisesti eri liikuntalajeja. Yläasteella hauskuus harrastuksista hävisi. En harrastanut enää itseni vuoksi. Vanhempani eivät painostaneet minua harrastamaan, mutta en osannut edes ajatella lopettamista.
Olen aina ollut todella miellyttämishaluinen sekä huomionkipeä. Annoin asioiden vaikuttaa itseeni ehkä enemmän kuin olisi tarvinnut. Pahimpana masennuskautena minulla oli todella riittämätön olo. Uskottelin itselleni, että olen ihan paska ja en riitä mihinkään.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Rupesin viiltelemään, koska tarvitsin sen arven, että tunsin jotain. Äitini vei minut psykologille, kun hän näki ranteessani olevat arvet. En koe, että siitä olisi ollut minulle apua. Kävin siellä pari kertaa vain, jotta äidilläni olisi rauhallisempi olo. Äitini mietti, mitä hän oli tehnyt väärin, kun minulla oli paha olla. Todellisuudessa kukaan ei olisi voinut siinä tilanteessa tehdä mitään. Viimeinen viiltelyni tapahtui rutiinista ja silloin kysyin itseltäni, miksi? Ymmärsin, että viiltelystä ei oikeasti ollut mitään apua.
Olo helpottui, kun perheeni sai tietää tilanteestani. Nykyään puhun viiltelystäni, jos joku kysyy arvistani. En häpeä sitä enää, koska se ei ole enää minua. Silloin koin olevani heikko, mutta nykyään koen olevani vahva. Uskon, että ihmisen täytyy käydä läpi tietty prosessi löytääkseen itsensä. Enää minulle ei tulisi mieleenkään viillellä, vaan olen löytänyt oikean väylän käsitellä tunteitani. Pitää muistaa hengittää ja ottaa iisisti. On ihan ok olla kuka ikinä onkaan, ja on turha yrittää olla muuta kuin on.”