"Työidentiteetilläni ei ole ollut mikään vikana, vaan se on tehnyt työnsä hyvin, ja sitten se on mennyt kotiin ja romahtanut."
"Muistan miettineeni ensimmäisen kerran jo ala-asteella, että aina voisi tappaa itsensä. Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Jäimme ensin siskoni kanssa äidille asumaan, mutta äiti oli alkoholismin takia täysin kykenemätön huolehtimaan meistä. Meidät otettiin huostaan, jonka jälkeen muutimme siskoni kanssa isäni ja hänen uuden naisystävänsä luokse. He erosivat, kun olin 12-vuotias.
Menin 17-vuotiaana, eli kymmenen vuotta sitten, kertomaan kouluterveydenhoitajalle väsymyksestä. Hän lähetti minut koululääkärille, joka kielsi koulunkäynnin odottaessani pääsyä nuorisopsykiatrille. Odotin aikaa kolme kuukautta. Ensimmäisen käyntini päätteeksi nuorisopsykiatri kehotti pyytämään siskoani tuomaan minulle hammasharjan ja vaihtovaatteita, koska lähtisin tapaamisesta suoraan sairaalaan suljetulle osastolle. Olin kauhuissani. Mietin, että kuolisin sinne.
Olin alkuun vahvasti lääkitty. Sain hirveitä unihalvauksia, kunnes lääkitykseni saatiin kohdilleen. Olin ollut suljetulla osastolla kolme kuukautta, kun minut lähetettiin joulupyhiksi kotiin. Olin kaksi viikkoa kännissä. Yhtenä iltana tappelin silloisen poikaystäväni kanssa. Se päätyi käsirysyyn, jonka seurauksena minut vietiin takaisin osastolle. Vietin siellä vielä kuukauden.
En ole suunnitellut itsemurhaa, se on aina vain ollut yksi vaihtoehto. Uteliaisuus on pitänyt minut elossa. Halusin nähdä, kuinka paljon paskemmaksi elämä voisi vielä mennä.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Minusta ei ole näkynyt ulospäin, että olen ollut syrjäytymisvaarassa. Olen aina ollut sosiaalinen ja koulussa ja työpaikalla hyvin pärjäävä henkilö. Työidentiteetilläni ei ole ollut mikään vikana, vaan se on tehnyt työnsä hyvin, ja sitten se on mennyt kotiin ja romahtanut.
Olen hyvä luopumaan asioista. Huonon vaiheen aikana työnnän läheiseni pois ja testaan, kuka on valmis taistelemaan minusta. Poistun kaikista ryhmäkeskusteluista, ja seuraan fanaattisesti sosiaalisesta mediasta, mitä muut tekevät. En usko, että kukaan oikeasti kaipaa minua mukaan. Eristän itseni ja pelkään silloin älyttömästi puhelintani – se on aina äänettömällä. Välillä olen ollut kykenemätön poistumaan kotoani.
Tulen varmaan aina olemaan taipuvainen masennukseen ja ahdistukseen, mutta nykyään elän silti hyvää ja onnellista elämää. Haluan näyttää ihmisille, että masennuksesta selviää, apu täytyy vain ottaa vastaan. Se voi tuntua tyhmältä, kun joku käskee tekemään hengitysharjoituksia, kun raha-asiat ja parisuhde on päin helvettiä. Mutta siinä ei menetä mitään, että antaa jonkun muun välillä kertoa, miten kannattaisi toimia.
Olen ollut ihan vitun rikki, mutta olen silti saanut hyviä töitä, ystäviä, ja yhteiskunta on ollut minua kohtaan hyvä. Olen ollut pohjalla, ja tiedän, miltä tuntuu palaa loppuun. Nykyään masennukseni on enää vain kausittaista, ja osaan tarvittaessa hidastaa, jos lähestyn sitä pistettä. Se on etu, koska tiedän, missä rajani ovat."